Minulla taitaa olla pitsiä jo joka paikassa. Kaikki taisi alkaa siitä, kun vuosia sitten sain Lempi-mummoltani perinnöksi pitsilakanan. Sen jälkeen olen kolunnut äidin pöytäliinalaatikot, kapioarkut, vintin ja kirpparit. Talomme ikkunat ovat yksi toisensa jälkeen saaneet vanhoista pitsilakanoista tehdyt verhot, ja sitkeästi olen jaksanut asetella pieniä virkattuja liinoja pöydille ja tasoille ympäri huushollia, vaikka kaksivuotias pikkumies käyttääkin niitä leikeissään milloin hattuna tai tiskirättinä. Ongelmaksi onkin koitunut se, etteivät kaikki pitsini mahdu esille. Pitäisi olla enemmän ikkunoita ja pöytiä. Mahdollisesti ensi keväänä rakennettavaan piharakennukseemmekin minulla on jo pitsiä varattuna vaikka millä mitalla.
Kun vain osaisi itsekin virkata. Jotain ponchoja ja huiveja olen virkannut, mutta pitsin virkkuuseen en ole uskaltautunut. Sen verran monimutkaisilta ne mallit näyttävät, ja jälkikin on niin pientä, että mahtaa kestää ikuisuuden, että saa jonkinlaisen liinan aikaiseksi…
Lempi-mummoni oli oikea virkkuukone. Hän virkkasi koko ajan. Istui nojatuolissaan virkkuukoukku ja työ kädessään ja antoi mennä vaan. Mummo virkkasi kaikille lapsilleen ja lapsenlapsilleen sängynpeitot. Minä suvun nuorimmaisena olin saanut valita mallin, ja olin kuulemma pistänyt mummolle oikein hankalan tehtäväksi. Mummo opetti minutkin virkkaamaan. Ei tullut minusta virkkaajaa, mutta olisiko sitten tämä pitsien haaliminen periytynyt sieltäpäin.
